Riistanhoitoyhdistykset ovat toimineet nykymuodossaan vuodesta 1963 eli lähes 60 vuotta. Ne muodostavat Suomen riistanhallinnon paikallisen tason. Käytännössä kaikki – runsas 300 000 metsästäjää – ovat yhdistyksen jäseniä, joko omassa asuinkunnassaan tai alueella missä metsästävät. Heistä noin 40 000 osallistuu vapaaehtoistoimintaan. Yhdistyksiä on 282.
Riistanhoitoyhdistykset ja niiden vapaaehtoiset vastaavat muun muassa metsästäjätutkinnoista, ampumakokeista, riistalaskennoista, suurpetoyhdyshenkilötoiminnasta, metsästyksen valvonnasta, poliisin suurriistavirka-avusta, riistatalouden edistämisestä ja riistaelinympäristöjen hoidon edistämisestä sekä erilaisista asiantuntijatehtävistä.
Niillä on tärkeä rooli myös riistavahinkojen arvioinneissa ja niiden estotoimissa. Käytännössä, metsästysseurat jäsenineen ovat avainasemassa näiden palvelujen tuottajina. Ne puolestaan toimivat hyvin vahvasti maanomistajien kanssa yhteistyössä.
Miten toimintaympäristö on muuttunut? Onko vapaaehtoistoiminnan mielekkyys hiipunut? Ovatko resurssit riittävät? Miten toimintaa voitaisiin kehittää?
Maa-ja metsätalousministeriö perusti hankkeen, jonka tavoitteena oli luoda tilannekuva riistanhoitoyhdistyksistä ja tunnistaa keskeiset kehittämistarpeet. Haastatteluihin ja kyselyyn osallistui yhteensä noin 250 henkilöä ja yli 100 riistanhoitoyhdistystä.
Kaupungistuminen muuttaa arvoja, ja metsästystä haastetaan yhä enemmän.
Riistanhoitoyhdistysten vastauksissa korostui huoli nopeasta toimintaympäristön muutoksesta. Haja-asusalueilta poismuutto ja kaupungistuminen ovat mullistaneet jäsenrakenteen.
Kaupungeissa ja niiden kehysalueilla asuu paljon nuoria metsästäjiä, poismuuttoalueille taas jäävät ikääntyneet metsästäjät. Samalla palveluntarpeet eriytyvät.
Eräät yksittäiset teemat, kuten susiasiat, kuormittavat jäseniä. Monet kokevat olevansa tässä niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Kasvava byrokratia tympäisee.
Riistanhoitoyhdistysten toiminnalliset resurssit poikkeavat toisistaan. Jäsenmäärät vaihtelevat alle sadasta yli 10 000:een riippuen siitä, ollaanko maaseudulla vai kaupungissa. Ampumakokeiden ja metsästäjätutkintojen suoritusmassat tapahtuvat kaupungeissa, mutta metsästys maaseudulla. Valtion maiden erälupajono kasvaa.
Vaikka ilmastonmuutos etenee ja luontokatokeskustelu yltyy, monet riistaeläinkannat, erityisesti sorkkaeläinkannat, vahvistuvat ja suurpetokannat kasvavat niiden perässä. Tiheästi asutuilla alueilla eläinkolarit lisääntyvät hälyttävästi ja kuormittavat yksittäisiä suurriistavirka-apuun osallistuvia vapaaehtoisia. Samalla riistakantojen hallintaan liittyvän tiedon tarve kasvaa.
Riistahoitoyhdistystä ja metsästysseurojen palveluja tarvitaan edelleen, monestakin syystä. Peuran tai hirven kaadolla voi olla monta rinnakkaista merkitystä:
elämys, ravinto, kannan säätely ja vahinkojen esto.

elämys, ravinto, kannan säätely ja vahinkojen esto.
Riistanhoitoyhdistykset kantavat huolta myös metsästyskielloista, maanomistajarakenteen muutoksesta ja nopeasti muuttuvasta luonnosta. Suojelualueiden perustaminen vaikeuttaa riistatalouden suunnittelua ja käytännön metsästystä. Sijoitusyhtiöt ostavat metsiä haltuunsa, tuulivoimarakentaminen laajenee nopeasti ja pirstoo luontoa. Tämän kehityskulun vaikutukset luontoon ja lajistoon nähdään myöhemmin.
Ilmastomuutokseen sopeutumisessa vieraslajit ja muutoksen hyötyjälajit edellyttävät säätelytoimia.
Metsästys on jatkuvan eettisen ja moraalisen arvioinnin kohteena.
Kannan säätelyn tarve, halu metsästää, ekologinen kantokyky tai erästelyn kulttuurilliset sidokset eivät riitä nykypäivänä metsästyksen oikeutukseen. Yhteiskunnan eri toimijat vaativat enemmän ja uusia näkökulmia nousee esiin. Uudet maanomistajasukupolvet eivät välttämättä halua vuokrata maitaan metsästykseen. Myös ylikansallinen lainsäädäntö haastaa perinteitä.
Tässä tilanteessa tarvitaan ammattimaisempaa otetta.
Tässä tilanteessa tarvitaan riistanhoitoyhdistysten vimien yhdistämistä, uudistumista, vahvempaa ja ammattimaisempaa otetta sekä uusia resursseja. Mutta miten se tehdään niin, että paikallisuus ja vapaaehtoistyön perinne säilyvät?
Riistanhoitoyhdistykset ansaitsevat kehittämisohjelman. Sen valmistelun luonnollinen koordinaattori on Suomen riistakeskus. Kehittämistavoitteet tulisi määritellä ja tehdä tiiviissä yhteistyössä riistanhoitoyhdistysten kanssa, alueellisten ja paikallisten palveluiden lähtökohdista.
Suomen riistakeskus ja sen RHY-tuki ovat avainasemassa riistayhdistysten toiminnan tukemisessa. Sitä tulisi vahvistaa merkittävästi ja riistakeskuksen ja riistanhoitoyhdistysten vuorovaikutusta tiivistää.
Palvelujen parantamisen kannalta riistanhoitoyhdistyksen jäsenyys voisi olla nykyistä laajapohjaisempi.
Moni maanomistaja ja luontoharrastaja haluaa osallistua riistanhoitoyhdistyksen toimintaan, mutta ei halua välttämättä suorittaa metsästystutkintoa. Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan avoimuutta ja uusia näkökulmia. Se vaatii metsästystutkinnon uudistamista.
Ampuratatoiminnassa tulisi tiivistää yhteistyötä puolustusvoimien ja maanpuolustusyhdistysten kanssa ja miettiä niiden resurssit uudelleen.
- Metsästysoikeus perustuu maanomistukseen. Maanomistaja joko vuokraa maansa metsästysoikeudet metsästysyhdistyksille tai järjestää metsästyksen itse omilla maillaan.
- Luonnossa elävää riistaeläintä ei omista kukaan. Omistusoikeus syntyy vasta, kun riistaeläin otetaan laillisin menetelmin saaliiksi.
- Käytännön tasolla hallinnoinnista ja suunnittelusta vastaavat Suomen riistakeskus ja riistanhoitoyhdistykset.
- Valtion mailla Metsähallituksella on viranomaisrooli metsästyksen järjestelyissä.

Jukka Bisi
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka teki maa-ja metsätalousministeriölle selvitystyön riistanhoitoyhdistyksistä.